Enää ei ole kiire

Enää ei ole kiire Meidän jokaisen arki heitti härän pyllyä koronan myötä. Koko maailmassa eletään todella poikkeuksellista aikaa. Huoli huomisesta ja tulevaisuudesta on läsnä.

Ennen oma seinäkalenteri oli kasa suttuisia merkintöjä ja reunaan teipattuja lappusia. Kaikkea ei pystynyt millään muistamaan ja tuo sotkuinen kalenteri olikin ainoa luotsi läpi kaaoksen. Seitsemäs viikko poikkeustilaa meneillään. Uudesta, hitaasta rytmistä on tullut normaalia. Kello ei soi aamuviideltä. Työmatkasta säästyvä aika käytetään yhteisen aamupalan valmistamiseen. Ei tarvitse olla tehokas. Ei tarvitse kiirehtiä. Myös rutiinit tuntuvat luovan hyvää mieltä ja turvaa. Mutta myös liika toisto puuduttaa ja tylsistyttää. Ruokakaupassa käyminen on nykyisin yksilösuoritus. Reissuun ei voi lähteä ex-tempore. Tapahtumia on jouduttu perumaan. Isovanhempiin, ystäviin ja muihin läheisiin ollaan yhteydessä videopuheluiden välityksellä.

Kaipaan vapautta varmasti enemmän kuin koskaan. Luulen, että se on vain, koska sitä on rajoitettu. Se korostuu. Kaipaan ystäväporukan ex-tempore reissuja Lappiin. Kaipaan kisamatkoja ja polkujuoksu- ja seikkailu-urheilukilpailuja. Rakastan näiden tapahtumien tunnelmaa. Niissä on vaan sitä jotain, mitä on vaikea selittää, mutta kun seisoo satojen tai tuhansien kanssakilpailijoiden kanssa samalla lähtöviivalla – siinä on jotain erityistä. Sakki tietää, mistä tykkää ja kaikilla on tarkoitus olla paikalla. Sama tarkoitus ja yhteishenki. Harrastukseni onneksi antavat minulle vapauden tunnetta tässä muuten niin rajoitetussa ajassa. Metsässä juokseminen ja maastopyöräily joka päivä, joko aamulla tai illalla. Meidät pelastaa tässä sosiaalisessa eristyksessä varmasti se, että vuodenaika on kevät. Ulkona maailma herää koronasta huolimatta ja ulkoillessa näkee joka päivä jotain erilaista. Luonto ei kuitenkaan kiirehdi, ottaa sen ajan minkä katsoo parhaakseen. Luonto kiittää tästä hengähdystauosta.

Se, miten itse taas seuraavat kuukaudet kuluttavat ja mitä tekemistä sitä keksii, on aika pieni murhe koko maailman mittakaavassa. Nyt rakennetaan laivaa ja seilataan samaan aikaan. Nähtäväksi jää, onko kyseessä kumivene vai risteilyalus. Jospa tänä keväänä katsoisi aivan lähelle. Ei kurkkisi aidan yli eikä kauemmaksi. Näkisi pienessä suurta ja tutussa arvokasta. Tämä on oivaa aikaa viettää laatuaikaa perheen kanssa, ja toisaalta pysähtyä ja hengittää hetken. Hetkiä omissa oloissa tyystin hiljaisuudessa. Elämän värikirjoa eri tunteiden sävyttämänä. Toivon, että nämä poikkeusolot kääntävät meidän kiinnostuksemme itsestä poispäin. Kaikesta huolimatta, ei luovuteta tänään eikä huomenna. Pidetään näinä aikoina siitä lujempaa kiinni ja uskotaan, että tästä selvitään, yhdessä.

 

 

Hanna