Voimaannuttavaa kokemustoimintaa

Olen ollut kuin lastu laineilla – näin olen kuvannut omaa elämääni viime aikoina. Olen kuulostellut tarjolla olevia mahdollisuuksia ja tarttunut aina innostavimpiin. Oulussa järjestetty kokemustoimintakurssi oli yksi arvaamatta luokseni kävelleistä mahdollisuuksista, kun luin sellaisen järjestämisestä sosiaalisen median kautta. Ilmoittauduin kurssille puolihuolimattomasti ja samalla kävi ilmi, että tarvitsin suosittelijaksi oman taustajärjestön. Tämä oli ensimmäinen kontaktini Aivovammaliittoon, vaikka omasta vammautumisestani oli jo useampi vuosi. Jostakin syystä olin käpertynyt vammani kanssa omaan, pieneen sairaseläkeläisen kuplaani ja yhtäkkiä sainkin kontaktin Aivovammaliiton henkilöihin, jotka tuntuivat todella tietävän, mitä asioita kuplani sisässä koin. Se oli ensimmäinen, rohkaiseva etappi kokemustoimijan matkallani.

Minut valittiin kurssille, enkä yhtään osannut odottaa siltä mitään. Olin asunut Amerikassa, missä vapaasti suomennettuna ”motivaatiopuhujat” kertoivat erilaisista elämänkokemuksistaan, sopeutumisestaan sekä omasta kasvustaan. Jotakin tämän tyyppistä minäkin ajattelin kokemustoimijan tekevän, mutta lähdin kurssille avoimin mielin. Ensimmäisellä kurssikerralla minut yllätti ryhmän heterogeenisyys; vaikka osalla meistä oli samanlaisia vammoja, jokaisella meistä oli kuitenkin oma, uniikki tarinansa. Mielestäni kurssin parasta antia olikin erilaisten elämäntarinoiden jakaminen tietysti sen lisäksi, että saimme ohjausta omien tarinoidemme rakentamiseen. Vaikka olenkin ammatiltani luokanopettaja ja siksi tottunut esiintyjä, en kokenut kurssin sisältöä millään tavoin vanhan kertaamiseksi, koska tällä kertaa kyse oli oman, subjektiivisen kokemukseni työstämisestä, eikä neutraalin oppisisällön esittämisestä.

Omalla kohdallani kurssi oli myös askel kohti työelämää, johon niin kovasti haluaisin palata kotini seinien tultua minulle liiankin tutuiksi eläkevuosien aikana. Olen huomannut mielialani kohonneen kokemustoimijana toimimisen myötä, koska olen kokenut olevani hyvä ja pätevä tässä roolissa. Kokemustoiminnalle on ilmeisesti tarvetta myös yhteiskuntamme taholta, koska olen saanut vastuuta puheenvuorojen tiimoilta miltei joka viikko valmistumisen jälkeen ja samaa ovat kertoneet kurssikaverinikin. Toisaalta minä itse voin sanella sen, kuinka paljon olen valmis työskentelemään kokemustoiminnan parissa – mitä en voisi tehdä luokanopettajan työssä.

Oman tarinani rakentaminen, hiominen ja kertominen on ollut minulle terapeuttista toimintaa. Olen huomannut hyväksyväni vammani paremmin sekä olen sopeutunut paremmin sen aiheuttamiin rajoitteisiin, enkä koe nykyistä elämääni varsinaisesti huonommaksi verrattuna vammaa edeltävään aikaan. Voisin sanoa, että kokemustoimintakurssin mainokseen törmääminen Facebookissa oli yksi onnellinen sattuma elämässäni ja uskon, että kurssin pohjalta minun on mahdollista ponnistaa uusiin, vielä tuntemattomiin haasteisiin. Voin ehdottomasti rohkaista kurssille hakemiseen, mikäli harkitset sitä itse tai tunnet henkilön, jonka taustalla on elämään vahvasti vaikuttanut kokemus.

 

 

 

Aurinkoista alkukesää toivottaen, Ella.